Kulttuurilaitokset Suomessa ovat voineet toimia valtaosin julkisin varoin. Tulevaisuudessa budjettivaroihin tukeutuminen ei ole kuitenkaan enää mahdollista samassa määrin kuin ennen. Koko julkisen talouden säilyminen kestävänä edellyttää tiukkaa menokuria ja uudistumista myös kulttuurin alueella. Tämä ilmenee myös uuden hallituksen ohjelmasta.
On hyvä, jos jatkossakin pystymme verovaroin rahoittamaan kulttuurielämän perustan, mutta lisärahoitusta täytyy saada lisääntyvästi yksityisistä lähteistä. Yksityisen lisärahoituksen hankkiminen tulee olemaan vahvasti kaikkien maamme kulttuuritoimijoiden agendalla.
Valtaosa kulttuurilaitosten lisärahoituksesta tulee yksityisiltä säätiöiltä. Esimerkiksi Helsingin Sanomain Säätiön ja Koneen säätiön merkittävällä rahoitustuella on saatu konservoitua ja digitoitua Kansalliskirjaston keskiaikaiset pergamentit niin että nyt meillä suomalaisilla on netissä tutustuttavana loistavasti kirjallista historiaamme valaiseva kokoelma ”Kirjava keskiaika” ja lisäksi kansainvälisille tutkijoille tarkoitettu ainutlaatuinen Fragmenta membranea –tietokanta. Molemmat kokoelmat tuovat tietoisuuteen Suomen keskiaikaista historiaa ja paikantavat Suomen siltäkin osin Euroopan kartalle. Näitä ei olisi voitu toteuttaa ilman kyseisten säätiöiden rahoitusta.
Yhä enemmän lisärahoituksen hankinnassa joudutaan kuitenkin kääntymään myös suoraan yksityisten kansalaisten puoleen. Tämä ei ole niinkään huonoa. Lisärahoituksen hankkiminen mobilisoi paitsi kulttuurintuottajia ja kulttuurielämää yleensä, myös sitä keskimäärin paljon aikaisempaa vauraampaa väestöä ja kansalaispiirejä, jotka ovat kasvaneet hyvinvointiyhteiskunnassa, saaneet hyvän koulutuksen ja vaurastuneet. Nyt on paljon laajemmilla joukoilla mahdollisuus suoraan tukeen haluamilleen asioille kuin esimerkiksi köyhässä sodanjälkeisessä Suomessa. Eikä ole kyse pelkästään rahasta. Kulttuuri virkistää, innostaa, luo lisäarvoa. Kulttuurin ja sivistyksen merkitystä kansakunnan menestystekijänä ei voi liikaa korostaa. Yksittäiset kulttuurilaitoksemme tarvitsevat tahoja ja henkilöitä, jotka tuntevat instituution ja puhuvat sen puolesta – rahan lisäksi tarvitaan kulttuurilähettiläitä.
Kansalliskirjastossa on oivallettu kääntyä kansalaisten puoleen suoraan ja ryhtyä keräämään varoja myös pienemmistä puroista. Merkkipäivätervehdyksistä alkuun lähteneet nimikkorahastot ovat muodostuneet merkittäviksi rahoitusmuodoiksi tutkimuksissa tarpeellisten alkuperäislähteiden hankkimiseksi ja kunnostamiseksi. Kirjastossa on myös järjestetty pienimuotoisia ”Viiniä ja kirjoituksia” -tilaisuuksia, joiden osallistumismaksuilla on niin ikään rahoitettu eri tutkimus- ja konservointikohteita. Myös jo lähes kymmenen vuoden ajan ”Pelasta kirja”-projektin avulla on kerätty varoja Kansalliskirjaston perintörahastoon. Ideana on, että kuka tahansa voi helposti osallistua valitsemansa hintaisen teoksen tai karttakirjan konservointiin ja digitoimiseen.
Myös Taideyliopiston Sibelius-Akatemiassa on aloitettu kummitoimintaa. Oopperakoulutuksen kummit ry kerää yhteen yksityisiä lahjoittajia, jotka ovat ottaneet vastuulleen hankkia kulloisellekin oopperakoulutuksen ohjelmalle ylimääräistä koulutusta (esim. mestariluokan) ja opiskelustipendejä ulkomaiseen jatkokoulutukseen. Varoja kerätään lahjoitusten lisäksi esim. maksullisilla kotikonserteilla. Tänä keväänä jaettiin ensimmäiset stipendit.
Näissä molemmissa esimerkeissä toteutuu yksityishenkilöihin kohdentuvan varainhankinnan keskeinen periaate tukikohteen konkreettisuudesta. Henkilöt haluavat antaa tukensa hyvin kohdennettuun hankkeeseen, johon voi itsekin tutustua. Edellä viitattujen perinteisten keinojen lisäksi internet mahdollistaa uusia mielenkiintoisia tukitapoja, mm. joukkorahoitusta hyödyntäen.
Tällainen räätälöity yhteydenpito ja varainhankinta edellyttävät sekä vapaaehtoisvoimia että itse organisaatiossa valmiutta panostaa varainhankintatyöhön, myös pienimuotoiseen. Ponnistuksia tarvitaan, sillä Suomessa varainkeruu kulttuurille yksityisiltä henkilöiltä on lapsenkengissä. Julkisen rahoituksen kattavuuteen on hyvinä aikoina totuttu. Jonkinlainen veroporkkana voisikin olla hyväksi asennemuutoksen tukemiseksi – sen tunnustamiseksi, että yhteiskunta arvostaa tällaista mesenaattitoimintaa. Potentiaalia on, sillä esimerkiksi monet kulttuurifestivaalit ovat käynnistyneet muutaman henkilön innostuksesta, intohimosta ja sen aikaansaamasta talkoohengestä. Tulisielut ovat vetäneet mukaan ystäviä – verkostoja jotka ovat lahjoittaneet aikaansa ja varojaan – ja saaneet aikaan suuria. Nyt tulisieluja tarvitaan laajalla rintamalla.