Katajanokka, on the last day of the year 2017
This year Finland has celebrated the 100th anniversary of its independence. Particularly good at these celebrations for us Finns has been the increased awareness of our own history which has grown through the numerous seminars, writings and evaluations of the “Story of Finland” and its key characters during past 100 years. Finland became an independent republic in the aftermath of the First World War and maintained its democracy in difficult circumstances both during the Second World War and the subsequent Cold War period as a neighbor of the ”great and mighty” Soviet Union. The key factor underpinning this road stems from our being part of West – first 700 years as Swedes of the eastern part of the Swedish Empire, and when this part as a result of the loss of Sweden to Russia at war, became the Autonomous Grand Duchy of Russia for 1809-1917, Finland could keep its own laws from the Swedish time and also develop all its own central government institutions (incl. own money) even before the declaration of independence on the 6th of December 1917. When we joined the European Union in 1995 and then adopted among the first members the euro, we can say that we are firmly established where we belong. We are members of all Western democratic communities – with the exception of the membership in the NATO. In the light of history, Finland can be called a success story: Over a hundred years Finland has been evolving from a poor agrarian society on the edge of Europe to be one of the world’s most prosperous nations and democracies, as confirmed by...
Katajanokalla, Eurooppa-päivänä 2016
Näin Eurooppa-päivänä on hyvä pysähtyä miettimään Euroopan yhdentymisen ideaa. Euroopan Unioni on edelleenkin modernin ajan onnistunein projekti, vaikkakin nyt ongelmissa. Niin ekonomisti kuin olenkin, ja pidän taloudellista yhdentymistä tärkeänä vaurauden tuojana ja myös arvopohjan vahvistajana, on hyvä muistaa, että EU on nimenomaan arvoyhteisö. Seurasin äskettäin keskustelua, jossa muistutettiin, että eurooppalaiset tekivät sivistyksestään ensimmäisen ihmiskuntaa yhdistävän globaalin elämäntavan. Heidän arvoistaan, ihmisoikeuksista, kansalaisvapauksista tuli tavoitteina universaaleja, ihmisyyden mittapuita. Kiinan ikivanhassa kulttuurissa ja kielessä ei ollut sanaa ”ihmisoikeus” ennen kuin eurooppalaiset toivat käsitteen mukanaan 1800-luvun lopulla. Euroopan ihme oli sen kansojen kyky nousta henkisesti ja aineellisesti niitä vanhempien ja vauraampien kulttuurien rinnalle ja ohittaa ne. Eurooppa antoi ihmiskunnalle omantunnon. Minusta tämä on hyvä muistaa myös nykyisessä maailmantilanteessa. Meillä suomalaisilla on tähän läheinen tuntuma, sillä oikeusvaltioperiaate ja kansalaisvapaudet heikkenevät jo itärajamme takana. On ilmeistä, että eurooppalaiset eivät voi puolustaa näitä arvoja yksittäisinä kansallisvaltioina todella globaalissa maailmassa, jonka ongelmat tuntuvat monimutkaistuvan. Ihmisoikeuksien loukkaukset, sananvapauden rajoittamiset, sodiksi yltyneet nationalistiset valtapyrkimykset uhkaavat miljoonien ihmisten perusarvoja ja aiheuttavat mittavia pakolaisaaltoja. Ongelmat eivät tunne kansallisvaltion rajoja. Eurooppa- projekti rauhan, vaurauden, hyvinvoinnin ja turvallisuuden projektina on tietenkin edelleen ”tuotteena” kunnossa. Se tarvitsee kuitenkin markkinointia. EU pitää tuoda kansalaisille läheiseksi. Nyt ongelmana tuntuu olevan kansallisten poliitikkojen halu korostaa kotimaan merkitystä ja siten valtaansa, vaikka globaalissa ympäristössä useat keskeiset asiat eivät enää ole vain kansallisvaltion päätettävissä. Onko mairittelevampaa ylläpitää illuusiota olla ”suuri tekijä kotilahdella” kuin mennä mukaan vaikeammille vesille? Tunnettu poliitikon hokema, että hän tietää kyllä mitä (eurooppalaisia) ratkaisuja pitäisi tehdä, mutta ei silloin tiedä miten voittaisi seuraavat vaalit, on mielestäni perinpohjin falski ja äänestäjiä aliarvioiva. Eikö kannattaisi selvittää ja argumentoida ratkaisut äänestäjille, kansalaisille, ja näin kasvattaa luottamusta ratkaisuihin. Kansalaisten luottamus...
Katajanokalla, ystävänpäivänä 2016
Eurooppa – Suomi mukana – tarvitsee taloudellisen kasvunsa ja hyvinvointinsa säilyttämiseksi maahanmuuttajia. On kuitenkin selvää, että nykyisen kaltainen pakolaistulva Eurooppaan on saatava paremmin hallintaan. Tähän tarvitaan EU:n yhteistä tahtoa ja toimia – ulkopolitiikassa, pakolaisten vastaanottamisessa ja rekisteröinnissä jne., jotka julkilausumista huolimatta eivät tunnu edistyvän. Emmekö olleenkaan tunnusta tosiasioita oppiaksemme, että koko Eurooppaa kohtaavia tämän mittaluokan ongelmia ei voida ratkaista kansallisia rajamuureja rakentamalla – ei edes piikkilangoilla ”suojattuja”. Lintukotoja ei ole. Silti tuntuu, että Suomessakin ajatellaan edelleen, että voisimme jotenkin eristää itsemme ”kavalasta maailmasta” ja elää täällä muun maailman menosta ja muista ihmisistä välittämättä. On hämmästyttävää kuinka ikäviä ja suorastaan rasistisia sävyjä keskustelu on lisääntyvästi saanut meilläkin, koulutetun ja itseään sivistyneenä pitävän kansakunnan keskuudessa. Pakolaisia ja oleskeluluvan saaneita maahanmuuttajia on autettava integroitumaan yhteiskuntaamme mahdollisimman nopeasti. Tässä on syytä ottaa oppia maista, joissa on enemmän kokemusta maahanmuuttajista – Saksasta ja Ruotsista, myös näiden maiden virheistä. Mm. Saksassa käydään tästä hyvää keskustelua. Näissä keskusteluissa päällimmäisenä on integroituminen, jonka tukemisen tärkeyttä ei voi liikaa korostaa. Puheenvuoroissa on todettu usein Saksan olleen sodan jälkeisinä alkuvuosikymmeninä – kansallissosialismin traumaattisen historian jälkeen – ehkä liian salliva. ”Laissez-faire-Haltung” – välinpitämättömyys – on ollut leimallista. Neuköllnin, Berliinin erään kulttuuritaustoiltaan kirjavimman kaupunginosan vastikään eläköitynyt pormestari, Heinz Buschkowsky kritisoi Saksan integraatiopolitiikkaa juuri tästä (Cicero 11/2015). Hän peräänkuuluttaa oikeutta ja järjestystä, maahanmuuttajien velvollisuutta integroitua yhteiskuntaan tuen vastineeksi: ”Sillä, joka ei osallistu pakolliselle kielikurssille tai integraatiokurssille, ei tule olla oikeutta yhteiskunnan tukeen”. Hän korostaa erityisesti oppivelvollisuuden vaatimusta: lapset on saatava kasvamaan länsimaisiin arvoihin ja oikeusvaltion takaamiin ihmisoikeuksiin päiväkodeissa ja kouluissa. Pormestari oli tiukoista järjestysvaatimuksistaan huolimatta erittäin suosittu alueellaan. Myös useimmat maahanmuuttajien ja maahanmuuttajataustaisten puheenvuorot tukevat oikeusvaltioperiaatteiden noudattamisvaatimuksen tärkeyttä. Äskettäisessä lehtikirjoituksessa (Die Zeit)...