Rahoitusmarkkinoiden vakaus ja euro liittyvät toisiinsa. Talous- ja rahaliiton (EMU) keskeinen tavoite oli sitä perustettaessa – ja edelleen – luoda Eurooppaan laaja hintavakauden ja rahoitusvakauden alue ja siten luoda edellytykset vakaalle talouskasvulle. EMU:n tiedettiin olevan talouspilarin osalta vajavainen, mutta poliittista tahtoa sen täydentämiseksi ei tuolloin ollut, ja edelleenkin monet poliitikot näyttävät luottavan omien talouspoliittisten toimiensa riittävyyteen ja markkinakuriin. Kokemukset eivät kuitenkaan tue tätä. Epätäydellisenä EMU ei johtanut riittävään taloudelliseen yhdentymiseen, vaan euroalueelle pääsi kehittymään suuria sekä yksityisen että julkisen sektorin epätasapainottomuuksia. Yhdysvaltain asuntoluottomarkkinoilta vuonna 2007 alkanut, globaaliksi paisunut kriisi toi heikkoudet esiin. EMU:lla ei myöskään ollut kriisinhallintavälineitä, joita tarvitaan riskien hallintaan ja riittävään yhteisvastuuseen markkinoiden luottamuksen ylläpitämiseksi ja valuuttaunionin vakauden suojaksi. Kriisin kuluessa välineitä jouduttiin luomaan nopeasti. Perustettiin ensin Euroopan vakausväline (EFSF) ja sittemmin pysyvä Europan vakausmekanismi (ESM) myöntämään – tiukoin ehdoin – edullisia lainoja kriisimaiden hallituksille. Sittemmin ESM on kehittynyt tärkeäksi EMU:n instituutioksi. Perustettiin myös yhteinen pankkivalvont (Single Supervisory Mechanism), joissa systeemisesti merkittävien pankkien omien pääomien riittävyyttä valvotaan tehostetuin stressitestein. Lisäksi saatiin perustettua yhteinen kriisinhallintamekanismi (Single Resolution Mechanism) sekä Single Resolution Fund, pieni yhteinen kriisirahasto (jolta kuitenkin puuttuu hätärahoitusfasiliteetti, back stop).
Nämä ovat merkittäviä askelia EU:n pankkiunionin rakentamiseksi, vähentämään pankkien riskejä ja myös vähentämään heikkojen pankkien ja velkaantuneiden valtioiden välistä rahoitusjärjestelmän vakaudelle vaarallista linkkiä. Muita uudistuksia ovat mm. vakaus- ja kasvusopimuksen sääntöjen tiukentaminen ja yksityisen sektorin epätasapainojen seuranta.

EKP vakautti euroalueen
Nämä toimet olivat välttämättömiä, mutta riittämättömiä. Toimenpiteet eivät kyenneet tuomaan riittävää vakautta viime kriisissä, eivätkä ne todennäköisesti kykene sitä nykyisellään tuomaan tulevissa kriiseissä. Se mikä vakautti euroalueen, oli Euroopan keskuspankki (EKP) ja sen toimet. EKP poisti maariskit ilmoittamalla ostavansa euroalueen jäsenmaiden hallitusten velkapapereita myös kriisin uhkaamilta mailta (tietyin ehdoin) ja lähetti vahvan viestin tekevänsä tarvittavat toimet euroalueen hajoamisen estämiseksi. Lisäksi EKP vähensi deflatoorisia riskejä euroalueella ottamalla käyttöön myös epätavanomaisia rahapolitiikan keinoja. Näillä EKP:n toimilla euro ja euroalue pelastui: sekä hintavakaus että rahoitusvakaus euroalueella pystyttiin säilyttämään. On syytä uskoa, että ilman euroa globaali kriisi olisi aiheuttanut vakavia valuuttakurssimyllerryksiä Euroopassa suurin taloudellisin ja luultavasti myös poliittisin kustannuksin.
Viime kriisissä EKP:n toimet olivat tarkoitetut antamaan poliitikoille aikaa vahvistaa talouksiaan kasvun edellyttämillä välttämättömillä rakenteellisilla muutoksilla sekä täydentää EMU:n vaatima institutionaalinen rakenne. Globaalien rahoitusmarkkinoiden historia osoittaa, että suurella varmuudella jossain vaiheessa kriisi tulee, ja voi tulla nopeastikin, joten ensiapuna EMU:lle ainakin toimiva kriisinhallintakoneisto on saatava nopeasti aikaan. Jotta kehikko on uskottava, sen tulee sisältää riittävästi, nykyistä enemmän, yhteisvastuun elementtejä ja oltava hallinnoltaan läpinäkyvämpi eurooppalaisille veronmaksajille.
Poliittisesti riippumattomalle EKP:lle ei voi pysyvästi sälyttää kriisinpelastajan vastuuta. Vaikka EKP luonnollisestikin tukee rahoitusvakautta, sen ei tule ottaa poliittista vastuuta, mitä se nyt de facto joutui tekemään. EKP:n toimet ovat merkinneet riskien jakamista euroalueella, eli julkisten varojen yhteisvastuuta ilman selkeää parlamentaarista valvontaa ja vastuuta, sillä riippumattomana toimijana EKP ja sen toimet ovat demokraattisen valvonnan ulkopuolella. Näin on siitäkin huolimatta että ne korvaisivatkin kansallisen tason toimia niin kuin viime kriisissä. EKP:n toimien varaan jättäytyminen ei voi enää olla pääväline.

Demokraattista legitimiteettiä vahvistettava
Tulevaisuudessa demokraattista legitimiteettiä kriisien hallinnassa on vahvistettava. Poliittisten hallitusten on hyväksyttävä yhteinen vastuunsa euroalueen rahoitusvakautta uhkaavassa kriisissä. Se merkitsee läpinäkyvää riskien ja vastuun ottamista. On toteutettava sellainen yhteinen instrumentti, joka riittää takaamaan markkinoiden luottamuksen euroon kriisiaikoina. Keskeinen puuttuva elementti on hätärahasto. Poliittisesti luontevin ratkaisu tähän on ESM:n vahvistaminen entisestään lisäämällä sen vastuita euroalueen vakauden vaalijana.
Nykyisellään ESM ei voi toimia todellisena viime käden lainoittajana (lender of last resort), koska se on hallitusten välinen ja jokainen valtio vastaa vain omasta osuudestaan (riskinjako on ”several”, ei ”joint”), ja sen toiminnan edellyttämä poliittinen neuvotteluprosessi on veto-oikeuksineen liian hidas ja raskas ylläpitämään luottamusta markkinoilla vakavassa kriisissä. Keskeisenä tarpeena on antaa ESM:n käyttöön yhteisesti taattu hätärahasto. Asiantuntijoiden arvioiden mukaan noin 200 mrd.€ olisi uskottavuuden varmistamiseksi riittävä viime käden rahoittaja, joka voisi samalla toimia myös tarvittavana varana (back stop) yhteiselle pankkien kriisinratkaisurahastolle (SRF).
Ellei tätä rahoitusta voida antaa EU:n budjetista, kansallisten parlamenttien tulisi antaa se ESM:lle ilman että sitä liitetään mihinkään maahan tai kriisiin. Kun se olisi jäsenmaiden yhdessä takaama, se antaisi markkinoille selvän viestin riskien jakamisesta kriisissä. Luonnollisesti rahastolle tulisi kehittää pysyvä valvontarakenne. Yhteisvastuun korostamiseksi siinä voisi olla paitsi kansallisten myös Euroopan parlamentin edustajia. Lisäksi tarvitaan valtuudet pienemmälle alikomitealle kriisiajan kiireellisiä päätöksiä varten. Euroryhmän puheenjohtajan roolin korostaminen tässä tehtävässä olisi niinikään tärkeää. Hänen vastuullaan olisi toimia ESM:n poliittisena edustajana ja vastata avustusohjelmia koskevista neuvotteluista euromaiden edustajana. Tämä lisäisi läpinäkyvyyttä ja välttämätöntä euroryhmän omistajuutta vakauden takaajana euroalueella.
Kansalliset talletusvakuutusjärjestelmät ovat myös ongelmallisia: jos talletusvakuusjärjestelmä taloudellisesti heikoimmissa euromaissa ei ole tarpeeksi luotettava, pankit joutuvat maksamaan korkeampia varainhankinnan kustannuksia, mikä vaikeuttaa niiden selviytymistä kriisiytymistilanteissa. Lisäksi kriisiaikoina tallettajat ovat halukkaita siirtämään talletuksiaan turvasatamiin näin vahvistaen pääomapakoa. Ratkaisuksi tarvitaan eurooppalainen talletussuojajärjestelmä. Kun tallettajat tietävät, että heidän pankissa olevat rahansa eivät ole vain heidän oman hallituksensa, vaan koko euroalueen takaamia, pelko talletuspaosta on minimaalinen. Näin siis pelkkä yhteisen talletussuojan olemassaolo olisi omiaan edistämään rahoitusmarkkinoiden vakautta.
Pankkiunionin täydentämisen lisäksi olisi suotavaa saada mahdollisimman nopeasti alulle eurooppalaisten syvien ja toimivien pääomamarkkinoiden kehittäminen. Pääomamarkkinaunionin edellyttämän lainsäädännön harmonisoinnin kiiruhtaminen on myös kannatettava eurooppalainen toimi. Näin tuetaan sisämarkkinoiden toimintaa tarjoamalla yrityksille uusia rahoituskanavia investoinneille ja vähennetään eurooppalaisten yritysten raskasta riippuvuutta pankkirahoituksesta. Pääomamarkkinaunioni parantaa myös riskienjakoa yksityisten markkinoiden kautta. (On arvioitu, ette Yhdysvalloissa pankkikriisin kustannuksia veronmaksajille alensi merkittävästi osan riskienhallinnasta tapahduttua hyvin toimivilla pääomamarkkinoilla).

Lopuksi
Rahoituskriisit eivät ole kadonneet maailmasta ja Eurooppa kohtaa sellaisen myös tulevaisuudessa. Huolimatta nurkkakuntaisesta ja äänekkäästä populismista valtaosa eurooppalaisista – myös Suomessa – uskoo kuitenkin euroon ja EU:hun, minkä viimeaikaiset Euroopan komission kyselytkin vahvistavat. Kansallisten poliitikkojen tulisi ottaa tämä huomioon, ja viedä avoimesti ja päättäväisesti eteenpäin tarvittavia eurooppalaisia uudistuksia – kiireellisimpänä rahoituskriisien hoitamiseen tarvittavan yhteisen infrastruktuurin täydentäminen erityisesti ESM:ää vahvistamalla ja aikaansaamalla mahdollisimman nopeasti eurooppalainen talletussuoja.

Lisäluettavaa esim. Jacques Delors-Instituutin ja Bertelsman-Säätiön raportti: “Repair and Prepare: Strengthening Europe’s Economies after the Crisis”, http://www.delorsinstitute.eu/011-23646-Repair-and-Prepare-Growth-and-the-Euro-after-Brexit.html