”Vapaus matkustaa, valita asuinpaikkansa, osallistua maan ongelmien ratkaisuun, mahdollisuus lukea ja kuunnella sitä, mitä pitää tarpeellisena ja sananvapaus ovat aineettomia etuja, joita ei voi laskea rahassa.” ”Tätä on vaikea selittää ihmisille, jotka ovat syntyneet demokratioissa. Olen useasti törmännyt vasemmistolaisiin intellektuelleihin, jotka yrittävät osoittaa, että Deng Xiaoping oli oikeassa erottaessaan taloudelliset ja poliittiset reformit ja aloittaessaan toimivan ja kasvavan markkinatalouden luomisen ilman pyrkimystä poliittiseen liberalisointiin.” Näin Jegor Gaidar teoksessaan ”Imperiumin tuho – oppitunteja tämän päivän Venäjälle” (s. 45).
Taloustieteen tohtori Jegor Gaidar oli Venäjän 1990-luvun talousuudistusten keskeinen johtaja, tutkija, nimeään kantavan Talouspolitiikan Instituutin (Gaidar Institute for Economic Policy) perustaja. Venäjänkielinen alkuteos ilmestyi vuonna 2006, juuri ennen hänen kuolemaansa samana vuonna. Teos ilmestyi suomeksi viime vuonna.
Teos testamenttaa viljalti ajateltavaa tämän päivän Venäjän analyysiin. Nyt kuitenkin yllä mainittujen sitaattien herättämistä ajatuksista, jotka tuntuvat tutulta. Ainakin itse olen törmännyt tällaisiin mielipiteisiin meilläkin – sekä keskusteltaessa Kiinan demokratian ja ihmisoikeuksien puutteesta että puheen kääntyessä elämään esimerkiksi Neuvosto-Virossa tai DDR:ssä. Ei ole harvinaista, että kuulee vakuutteluja ns. tavallisten ihmisten elämän noissa oloissa olleen kohtuullisen onnellista ilman näitä vapauksiakin.
Vähän samantapaiseen keskusteluun joutuu aika usein myös kun puhutaan maamme ”suomettumisesta”. Sanotaan, että ei se nyt oikeastaan häirinnyt ”tavallisten” suomalaisten arkea. Eikö siis esimerkiksi sillä, että Neuvostoliitto puuttui Suomen hallituksen kokoonpanoon ja että tasavallan presidentin valinta sovittiin ilman vaaleja ollut tavallisille äänestäjille merkitystä? Eikö lehdistön ja kirjakustantajien itsesensuuri herättänyt kansalaisissa epävarmuutta?
Itse nuo ajat eläneenä muistan toisin. Nämä asiat huolestuttivat myös tavallisia ihmisiä. Nyt huolestuttaa sekin, että joissakin puheenvuoroissa on paheksuttu jopa suomettumisen analysointia ja siitä puhumista leimaamalla tällainen puhe ”epäisänmaalliseksi”. En arvioi ”suomettumisen” määrittelyä enkä poliittista välttämättömyyttä kylmän sodan aikaisessa Euroopassa, mutta en toisaalta voi ymmärtää niitä ”vapaan maailman” ulkopolitiikan vanhoja vaikuttajia, kuten Zbigniew Brzezinsky ja Henry Kissinger, jotka nyt tuntuvat suosittelevan Ukrainalle ratkaisuksi suomettumista. Suostutaanko kansainvälisessä politiikassa etupiiriajattelun palauttamiseen?
Minusta monet ns. intellektuellit näyttävät etääntyneen ”tavallisesta” kansasta ajatellessaan, että demokraattiset vapaudet eivät olisikaan kaikkien perusarvoja. Gaidar ihmettelee kirjassaan samoin: ”Jostain syystä he [intellektuellit] eivät vastaa kysymykseen, mihin hintaan olisivat valmiit myymään oman sananvapautensa, vaan loukkaantuvat. Ilmeisesti he katsovat, että nämä oikeudet kuuluvat heille, toisin kuin muille, koska he ovat syntyjään pysyvästi demokraattisen valtion kansalaisia. Autoritaarisissa tai totalitaarisissa järjestelmissä eläneiden on helpompi ymmärtää näiden vapauksien merkitys.”
Hyvään elämään kuuluu kansalaisoikeudet. Niitä ei voi rahassa mitata. Sananvapaudella ei ole hintaa.