Blogi

Finland – 100 years of independence

This year Finland has celebrated the 100th anniversary of its independence. Particularly good at these celebrations for us Finns has been the increased awareness of our own history which has grown through the numerous seminars, writings and evaluations of the “Story of Finland” and its key characters during past 100 years. Finland became an independent republic in the aftermath of the First World War and maintained its democracy in difficult circumstances both during the Second World War and the subsequent Cold War period as a neighbor of the ”great and mighty” Soviet Union. The key factor underpinning this road stems from our being part of West – first 700 years as Swedes of the eastern part of the Swedish Empire, and when this part as a result of the loss of Sweden to Russia at war, became the Autonomous Grand Duchy of Russia for 1809-1917, Finland could keep its own laws from the Swedish time and also develop all its own central government institutions (incl. own money) even before the declaration of independence on the 6th of December 1917. When we joined the European Union in 1995 and then adopted among the first members the euro, we can say that we are firmly established where we belong. We are members of all Western democratic communities – with the exception of the membership in the NATO. In the light of history, Finland can be called a success story: Over a hundred years Finland has been evolving from a poor agrarian society on the edge of Europe to be one of the world’s most prosperous nations and democracies, as confirmed by...

”Oikeus tietää, oikeus sanoa” – presidentinvaaleissa keskusteltava kaikista kansallisen turvallisuuden kysymyksistä

Vähän etäämmältä – jopa täältä Berliinistä – näkee paremmin. Hämmästyneenä panin merkille, että Suomessa on syntynyt kiivas keskustelu muistiosta, jossa Turvallisuuskomitean kokonaisturvallisuuden ennakointiverkosto (noin 40 asiantuntijaa) esitti arvioita millä tavoin ja millä tavoitteilla Venäjä saattaisi pyrkiä vaikuttamaan Suomen vaaleihin. Aika relevantti toimeksianto ajatellen vaikka löydöksiä, joita on tullut esiin selvitettäessä (mm. Facebookin ja Googlen toimin) Venäjän vaikutusta Yhdysvaltain tai Ranskan presidentinvaaleihin ja siihen keskusteluun, mitä yleisesti käydään kybervaikuttamisesta muuallakin. Nämä ovat asioita, jotka askarruttavat kansalaisia. Niistä pitää saada esittää arvioita – ja myös ”tyhmiä” kysymyksiä. Mikä ihme estää tällaista keskustelua Suomessa, sana- ja painovapaudellaan ylpeilevässä maassa, jossa viime vuonna vietettiin kokkolalaisen Anders Chydeniuksen aikaansaaman, maailman ensimmäisen edistyksellisen painovapauslain 250-vuotisjuhlaa tunnuksella ”Oikeus tietää, oikeus sanoa”. Mitä vastuulliset poliitikkomme ajattelevat leimaamalla normaalia, perusteltua kritiikkiä yhä autoritaarisemmaksi muuttuvaa imperialistista Venäjää kohtaan esittävät henkilöt ”russofobian” lietsojiksi. Tulee mieleen 1970-luvun suomettumisen ajat, jolloin leimasana ”neuvostovastainen” ajoi samaa tarkoitusta. Tyypillisimmillään tämä tulee esiin Nato-keskustelussa. On kunnioitettavaa, että jotkut silti uskaltavat Nato-jäsenyyttäkin viileästi analysoida. Keskustelu kuitenkin tuppaa tyssäämään heti alkuunsa kirjoittajan henkilön leimaamiseen, eikä hedelmällistä, kansalaisten toivomaa kansalaiskeskustelua pääse syntymään. Onko niin, että poliittinen eliitti on etääntynyt tavallisista kansalaisista siinä määrin, että ei luota heidän arvostelukykyynsä ja tarpeeseensa saada kunnon vastauksia ihan perusteltuihin turvallisuushuoliin. Kansalaisena haluan vastauksia Suomen turvallisuuspolitiikan perusteisiin, keskustelua kaikista mahdollisuuksista ”optioineen” ja liittoutumisineen. Se kuuluu Anders Chydeniuksen kotimaan kansalaisille, 100-vuotisesta itsenäisyydestään ylpeille suomalaisille. Se kuuluu oikeuksiimme EU:ssa, länsimaisessa demokratiassa. Meitä on monia, jotka kaipaamme avointa keskustelua. Presidentin tehtävä on johtaa Suomen ulkopolitiikkaa. Presidentti on armeijan ylipäällikkö. Presidentinvaaleissa, jos missä, on luontevaa käydä tätä...

Euroalueen rahoituskriisinhallintavälineistö vahvistettava nopeasti

Rahoitusmarkkinoiden vakaus ja euro liittyvät toisiinsa. Talous- ja rahaliiton (EMU) keskeinen tavoite oli sitä perustettaessa – ja edelleen – luoda Eurooppaan laaja hintavakauden ja rahoitusvakauden alue ja siten luoda edellytykset vakaalle talouskasvulle. EMU:n tiedettiin olevan talouspilarin osalta vajavainen, mutta poliittista tahtoa sen täydentämiseksi ei tuolloin ollut, ja edelleenkin monet poliitikot näyttävät luottavan omien talouspoliittisten toimiensa riittävyyteen ja markkinakuriin. Kokemukset eivät kuitenkaan tue tätä. Epätäydellisenä EMU ei johtanut riittävään taloudelliseen yhdentymiseen, vaan euroalueelle pääsi kehittymään suuria sekä yksityisen että julkisen sektorin epätasapainottomuuksia. Yhdysvaltain asuntoluottomarkkinoilta vuonna 2007 alkanut, globaaliksi paisunut kriisi toi heikkoudet esiin. EMU:lla ei myöskään ollut kriisinhallintavälineitä, joita tarvitaan riskien hallintaan ja riittävään yhteisvastuuseen markkinoiden luottamuksen ylläpitämiseksi ja valuuttaunionin vakauden suojaksi. Kriisin kuluessa välineitä jouduttiin luomaan nopeasti. Perustettiin ensin Euroopan vakausväline (EFSF) ja sittemmin pysyvä Europan vakausmekanismi (ESM) myöntämään – tiukoin ehdoin – edullisia lainoja kriisimaiden hallituksille. Sittemmin ESM on kehittynyt tärkeäksi EMU:n instituutioksi. Perustettiin myös yhteinen pankkivalvont (Single Supervisory Mechanism), joissa systeemisesti merkittävien pankkien omien pääomien riittävyyttä valvotaan tehostetuin stressitestein. Lisäksi saatiin perustettua yhteinen kriisinhallintamekanismi (Single Resolution Mechanism) sekä Single Resolution Fund, pieni yhteinen kriisirahasto (jolta kuitenkin puuttuu hätärahoitusfasiliteetti, back stop). Nämä ovat merkittäviä askelia EU:n pankkiunionin rakentamiseksi, vähentämään pankkien riskejä ja myös vähentämään heikkojen pankkien ja velkaantuneiden valtioiden välistä rahoitusjärjestelmän vakaudelle vaarallista linkkiä. Muita uudistuksia ovat mm. vakaus- ja kasvusopimuksen sääntöjen tiukentaminen ja yksityisen sektorin epätasapainojen seuranta. EKP vakautti euroalueen Nämä toimet olivat välttämättömiä, mutta riittämättömiä. Toimenpiteet eivät kyenneet tuomaan riittävää vakautta viime kriisissä, eivätkä ne todennäköisesti kykene sitä nykyisellään tuomaan tulevissa kriiseissä. Se mikä vakautti euroalueen, oli Euroopan keskuspankki (EKP) ja sen toimet. EKP poisti maariskit ilmoittamalla ostavansa euroalueen jäsenmaiden hallitusten velkapapereita myös kriisin uhkaamilta mailta...

Suomi solmussa Venäjän takia?

Kuka olisi uskonut, että 25 vuotta Neuvostoliiton romahtamisen jälkeen ”suomettuminen” yhä nostaa päätään. Venäjän toimista esitettyjä kriittisiä arvioita ja arvioijia leimataan ”russofobian” valtaamiksi ja jopa isänmaan edun vastaisiksi. Arvostelu myös kriittisiä havaintoja esittäneitä tutkijoita kohtaan on ollut vähintäänkin kummallista. Ei normaalia tutkimuksellista kritiikkiä, vaan syytöksiä ”Venäjä-suhteillemme epäedullisten uhkakuvien maalailusta” nimekkäiden poliitikkojen taholta. Väistämättä tulee mieliin kylmän sodan aikainen nimittely ja syrjintä Neuvostoliiton epäkohtien arvioimisesta. Kuten Ulkopoliittisen instituutin, UPI:n johtaja Teija Tiilikainen totesi, Suomessa ei vieläkään tunnuta voivan arvioida Venäjää normaalein kriteerein. Tämän vuoksi oli virkistävää ja positiivista katsoa Kansallisteatterin uusi näytelmä ”Sumu”, jossa suomalaisen innovaation kaupittelua Venäjälle pohdittiin todentuntuisesti – kriittisesti ja myös inhimillisesti arvioiden. Näytelmän kirjoittaja Juha Jokela pohtii näytelmässään, sumenivatko suomalaisten aivot suhteessa Venäjään: ”Miten solmuun suomalaiset saavatkaan itse itsensä siitä tietoisuudesta, että naapurissa on tuollainen maa”. Tämä ”itsesensuurikomedia” virkisti ja rohkaisi. Jostain luin, että ”alle 50-vuotiaita ei enää saa suomettumaan”. Toivon todella, että näin on – em. UPI:a sättivät poliitikotkin olivat kaikki yli 50-vuotiaita. Toisaalta toinen valopilkku keskusteluun tuli äskettäin, ja reilusti yli 50-vuotiailta. Presidentti Martti Ahtisaari, ministeri Jaakko Iloniemi ja päätoimittaja emeritus Tapani Ruokanen julkaisivat kirjan keskusteluistaan eurooppalaisia ja koko ihmiskuntaa koskettavista polttavista kysymyksistä – murroksesta, kun Venäjä on muuttunut, pakolaisvirrat yllättivät, talous tökkii, yhteisiä sopimuksia rikotaan, terrorismi pelottaa. Kirjassa ”Miten tästä eteenpäin”, he argumentoivat selkeästi Suomen paikan läntisessä arvoyhteisössä. Itseäni miellyttää erityisesti juuri heidän painotuksensa arvojen keskeisyydestä. Jos lipsumme sananvapaudessa, ihmisoikeuksien kunnioittamisessa, jos nakerramme lakien ja sopimusten sitovuutta, olemme heiveröisellä tiellä. Suomen suunnaksi pohjoismaisena, eurooppalaisena demokratiana sopii selkeästi: Suomen on sanottava ääneen, että olemme länsimainen demokratia ja mentävä mukaan kaikkiin läntisiin demokraattisiin organisaatioihin. Mitään ”välimaastoa” idän ja lännen välissä ei ole. Vahvasti länteen sitoutuneena...

Populismi pelottaa – EU:n ydinarvot ja faktat esiin sen nujertamiseksi

Populismi-termin täsmällinen määrittely on luonnollisesti hankalaa. Tutkijoiden Grabbe ja Lehne vastikään ilmestyneessä artikkelissa (”Can the EU Survive Populism?”, Carnegie Europe, June 14, 2016) todetaan konsensus-määrittelyn pitävän populismia ideologiana, jonka mukaan yhteiskunta on jakautunut selkeästi kahteen homogeeniseen ja toisilleen vihamieliseen ryhmään – (puhtaaseen/kunnon / tosi-) kansaan ja korruptoituneeseen eliittiin− ja joka vaatii, että politiikan tulee noudattaa  kansan tahtoa. Populismin mukaan kansan tahto puolestaan on monoliittinen eikä jätä sijaa moniarvoisuudelle eikä harkinnalle. Tämä määrittely näyttäisi sopivan EU-maissa viime vuosina syntyneisiin uusiin, nationalistisiin puolueisiin, jotka ilmoittavat keskeiseksi tavoitteekseen eron EU:sta. Mielestäni populismina voi pitää myös ns. traditionaalisten puolueiden edustajien sanomaa, kun se perustuu tietoisesti katteettomiin lupauksiin. Ei ole tavatonta, että hekin syyttävät ”Brysseliä” asioissa, joissa EU:lla ei ole päätäntävaltaa. Usein tällaisen puheen taustalla on puhdas sisäpoliittinen pelaaminen ja jopa henkilökohtaisen vallan tavoittelu. Viimeisin esimerkki populistisesta, nationalistisesta aallosta Euroopassa liittyy toimiin, jotka johtivat EU-eroa kannattaneiden voittoon Iso-Britannian kansanäänestyksessä ja Brexitiin. Iso-Britannia ja sen kansalaiset tuntuvat olevan Brexitin jälkeen hämmennyksen ja sekasorron tilassa, jossa EU-eroa voimakkaasti ajaneillakaan ei tunnu olevan käsitystä, mitä tuli ajettua ja mitä tehdä (yllätyksellisellä) ”voitollaan”.  Vastuunkantajia uuteen tilanteeseen ei näytä löytyvän.  Jopa EU-vastaisen Ukip-puolueen puheenjohtaja jättää puolueen johdon. Tämä tuntuu olevan tyypillistä populisteille vetovoiman perustuessa ”katteettomiin lupauksiin vallan ulkopuolelta”. Brexit-tulos antaa paljon ajattelemisen aihetta nykytilanteeseen ja tulevaisuuteen koko EU:ssa. Globalisaatio, meneillään oleva teollinen vallankumous digitalisaatioineen ja robotisaatioineen syö perinteisiä työpaikkoja ja muuttaa koko työelämää aiheuttaen pelkoja ja uhkakuvia.  Nostalginen paluu  ”vanhoihin, hyviin aikoihin” ei ole mahdollista (eivätkä ajat aina niin hyviä olleetkaan).  Viime vuosina Euroopassa on myös kohdattu vaikeita kriisejä – globaali finanssikriisi ja maahanmuuttajien tulva.  Pelot luovat perustaa populistien menestykselle. Uudet äänestäjät mieltyvät populistipuolueisiin näistä syistä.  Äänestäjät eivät niinkään...

Valistusta Helsingin alkukesässä – Les Lumières -festivaali

Helsingin alkukesään kuuluu tänä vuonna jo 14. kertaa kansainvälisestikin ainutlaatuinen valistusajan festivaali ”Les Lumiéres”(15.-19.6.2016), www.lumieres.fi. Kiitos festivaalin taiteellisen johtajan ja sielun, pianisti Marja Rumpusen, olemme saaneet vuosittain eläytyä Euroopan valistusajan taiteelliseen ja tieteelliseen ilmapiiriin ja ajatustenvaihtoon, joihin kaukaisesta Suomestakin otettiin osaa. Valistus on meidänkin historiaamme, jota festivaali havainnollistaa tänäkin vuonna tuomalla Ritarihuoneelle ja Suomenlinnaan ainutlaatuisia esityksiä suomalaisten yhteyksistä muuhun Eurooppaan. Tänä vuonna teemana on suomalaissyntyinen Gustav Philip Creutz (näyttelijä Carl-Kristian Rundman) – runoilija, valtiomies ja diplomaatti, joka oli Kustaa III:n lähettiläs ja mm. Marie Antoinetten säännöllinen päivällisvieras. Hän saapuu kuvitteellisen Kreivi Anckarbjelken (näyttelijä Joachim Wigelius) vieraaksi kotimaahan Pariisista. Creutzin elämäntyön esittelee kirjailija, Ruotsin akatemian jäsen Horace Engdahl, ja Creutzin ystävän, belgialaissyntyisen  säveltäjän Grétryn musiikkia tulee esittämään maailmankuulu Guy Van Waas & Les Agrémens -barokkiorkesteri solisteineen. Nykyiselle ”historiattomaksi” kutsutulle ajalle ja aikalaisille tällainen valistus korkealaatuisen klassisen musiikin ja upeiden dramatisointien kautta on mitä parhainta huvia ja hyötyä! Vuosia festivaalia ja sen uutteran johtajan ponnisteluja seuranneena luonnollisesti huolettaa huonon taloudellisen tilanteemme vaikutukset. Vaikka festivaali on saavuttanut arvostetun aseman ja suosion, on selvää että lipputulot eivät riitä kattamaan sen kuluja. Kun rahoitusta leikataan ”juustohöyläperiaatteella”, Les Lumières- festivaalin kaltaiset pienillä budjeteilla ja tehokkaasti hoidetut festivaalit joutuvat pulaan. Les Lumiéres-festivaalikin painii taloutensa kanssa ja on joutunut supistamaan tarjontaansa. Pidän tätä erityisen valitettavana, ja toivoisin julkisen vallan päättäjiltä ja muilta rahoittajilta, että Les Lumiéres- festivaali, joka erityisesti tuo esiin pohjoismaisten ja manner-eurooppalaisten kulttuurikytkösten pitkiä perinteitä ja näin tukee länsimaista identiteettiämme, saisi vakiinnutettua rahoituspohjansa ja voisi tuoda meille sisäänpäin kääntyville suomalaisille tarvitsemaamme valoa...

Euroopan idea – kansalaisten EU

Näin Eurooppa-päivänä on hyvä pysähtyä miettimään Euroopan yhdentymisen ideaa. Euroopan Unioni on edelleenkin modernin ajan onnistunein projekti, vaikkakin nyt ongelmissa. Niin ekonomisti kuin olenkin, ja pidän taloudellista yhdentymistä tärkeänä vaurauden tuojana ja myös arvopohjan vahvistajana, on hyvä muistaa, että EU on nimenomaan arvoyhteisö. Seurasin äskettäin keskustelua, jossa muistutettiin, että eurooppalaiset tekivät sivistyksestään ensimmäisen ihmiskuntaa yhdistävän globaalin elämäntavan. Heidän arvoistaan, ihmisoikeuksista, kansalaisvapauksista tuli tavoitteina universaaleja, ihmisyyden mittapuita. Kiinan ikivanhassa kulttuurissa ja kielessä ei ollut sanaa ”ihmisoikeus” ennen kuin eurooppalaiset toivat käsitteen mukanaan 1800-luvun lopulla. Euroopan ihme oli sen kansojen kyky nousta henkisesti ja aineellisesti niitä vanhempien ja vauraampien kulttuurien rinnalle ja ohittaa ne.  Eurooppa antoi ihmiskunnalle omantunnon. Minusta tämä on hyvä muistaa myös nykyisessä maailmantilanteessa. Meillä suomalaisilla on tähän läheinen tuntuma, sillä oikeusvaltioperiaate ja kansalaisvapaudet heikkenevät jo itärajamme takana. On ilmeistä, että eurooppalaiset eivät voi puolustaa näitä arvoja yksittäisinä kansallisvaltioina todella globaalissa maailmassa, jonka ongelmat tuntuvat monimutkaistuvan.  Ihmisoikeuksien loukkaukset, sananvapauden rajoittamiset, sodiksi yltyneet nationalistiset valtapyrkimykset uhkaavat miljoonien ihmisten perusarvoja ja aiheuttavat mittavia pakolaisaaltoja. Ongelmat eivät tunne kansallisvaltion rajoja. Eurooppa- projekti rauhan, vaurauden, hyvinvoinnin ja turvallisuuden  projektina on tietenkin edelleen ”tuotteena” kunnossa. Se tarvitsee kuitenkin markkinointia. EU pitää tuoda kansalaisille läheiseksi. Nyt ongelmana tuntuu olevan kansallisten poliitikkojen halu korostaa kotimaan merkitystä ja siten valtaansa, vaikka globaalissa ympäristössä useat keskeiset asiat eivät enää ole vain kansallisvaltion päätettävissä. Onko mairittelevampaa ylläpitää illuusiota olla ”suuri tekijä kotilahdella” kuin mennä mukaan vaikeammille vesille? Tunnettu poliitikon hokema, että hän tietää kyllä mitä (eurooppalaisia) ratkaisuja pitäisi tehdä, mutta ei silloin tiedä miten voittaisi seuraavat vaalit, on mielestäni perinpohjin falski ja äänestäjiä aliarvioiva. Eikö kannattaisi selvittää ja argumentoida ratkaisut äänestäjille, kansalaisille, ja näin kasvattaa luottamusta ratkaisuihin.  Kansalaisten luottamus...

Suomen Saksa-strategiaan mallia Tanskasta

Tanska julkisti äskettäin uudistetun Saksa-strategiansa ”Regeringens strategi for Tyskland”, Februar 2016, johon se satsaa 5 milj. DKK (noin 670 000€) seuraavan kahden vuoden aikana tavoitteena edelleen lisätä kaupankäyntiään rajanaapurinsa kanssa. Tanska kohottaa virallista näkyvyyttään Saksassa avaamalla uudelleen Hampurin pääkonsulaatin ja vahvistamalla Münchenin konsulaatin asemaa nostamalla sen statuksen pääkonsulaatiksi ja tuomalla sinne uusia, mm. innovaatiohautomopalveluita. Mutta sen lisäksi Tanska aikoo ponnekkaasti panostaa saksan kielen taidon ja kulttuurisiteiden vahvistamiseen. Hallitus korostaa strategiassaan sitä tosiasiaa, että saksaa puhuu äidinkielenään yli 100 miljoonaa ihmistä Euroopassa – ei vain Saksassa, vaan myös Itävallassa, Sveitsissä, Luxemburgissa, osassa Belgiaa ja Italiaa). Kaupankäynnissä tarvitaan saksaa. Vieraalla kielellä – esim. englanniksi − voi ehkä vielä ostaa, mutta myyminen edellyttää saksan kielen osaamista. Tämä tunnutaan unohdettavan myös meillä, jossa saksankielen taito – ja yleensäkin useampien vieraiden kielten taito – on vähenemässä. Etenkin kaupankäynnissä saksalaisten pienten ja keskisuurten yritysten kanssa, jotka muodostavat houkuttelevan asiakaspotentiaalin, saksankielen taito on aivan välttämätön. Tanska on herännyt tähän ja aikoo nyt panostaa saksankielen opetukseen kaikilla koulutustasoilla. Lista on vaikuttava. Siinä luvataan mm. laatia konkreettinen ohjelma, jossa saksalaiset ja tanskalaiset oppilaat sekä opettajat seuraavat toistensa opetusta lujittaakseen osaamistaan yhteiskuntaopin ja historian kysymyksissä ja kielitaidossa. Saksankielen opetuksen laadun parantamiseksi tuodaan uusia opetusmetodeja ja oppimateriaalia. Ylipäänsä pyritään luomaan insentiivejä ja kampanjoita saksankielen opiskelun lisäämiseksi nuorten keskuudessa. Otetaan meillekin tässä mallia Tanskasta.  Lisätään vuorovaikutusta Saksan kanssa. En osaa ottaa kantaa viralliseen vuorovaikutukseen – on se sitten edustustoja tai Team Finlandia tai jotain muuta. Mutta sen tiedän, että kielitaito on tärkeä.  Se avaa ovia. Mahdollisimman monen suomalaisen kyky ymmärtää ja puhua saksaa avaa tien saksankieliseen Euroopaan – kulttuuriseen ja yhteiskunnalliseen ymmärtämiseen,  ja näin maiden hyviin suhteisiin kansalaisten välisenä vuorovaikutuksena. Vain saksankielen...

Neljäs teollinen vallankumous – Suomi mukaan Saksan kumppanina

Pari vuotta sitten innostuin tutustumaan teolliseen internettiin ja sen myötä ”4. teolliseen vallankumoukseen”. Siihen asti teollinen vallankumous oli merkinnyt minulle – monien muiden tavoin –  historiaa, 250 vuotta sitten höyrykoneen keksimisestä alkaneita radikaaleja taloudellisia ja yhteiskunnallisia muutoksia. Yhtäkkiä ”teollinen vallankumous” nyt ”neljäntenä” tuntuukin olevan kaikkialla.  Se oli mm.  World Economic Forumin tämänvuotisen Davosin kokouksen keskeinen teema.  Ja toisin kuin aiemmat ”vallankumoukset”  (1784 höyrykone, mekaaniset tuotantovälineet; 1870 sähkö, työnjako ja massatuotanto; 1969 elektroniikka, IT, automatisoitu tuotanto), neljäs, cyber-fyysisiin järjestelmiin perustuva teollinen vallankumous on kehitysnopeudeltaan aivan eri luokkaa.  Miljardien ihmisten mahdollisuudet olla yhteydessä toisiinsa mobiililaitteilla, joilla on uskomaton suorituskyky, kapasiteetti ja tietoyhteydet, ovat vertaansa vailla. Kehittymässä olevat teknologiset läpimurrot tekoälyn, robotiikan, asioiden internetin, automatiikan, 3D-monistuksen, nanoteknologian, bioteknologian, materiaalitieteen, energian varastoimisen ja kvanttilaskennan alueella ovat moninkertaistamassa näitä mahdollisuuksia. Neljäs teollinen vallankumous on etenemässä eksponentiaalisella pikemminkin kuin lineaarisella vauhdilla!  Se koskettaa kaikkia toimialoja kaikissa maissa vaikuttaen koko tuotannon, liikkeenjohdon ja hallinnan laajuudelta. Tämä on luonnollisesti kiehtovaa ja pelottavaakin. Kehitys on kuitenkin väistämätöntä, ja siihen on mentävä mukaan siitä saatavien hyötyjen vahvistamiseksi.  Asiantuntijoiden mukaan Suomessa on huippuluokan software- osaamista nimenomaan kone- ja laiteteollisuuden uudistamiseen teollisen internetin koko arvoketjun osalta: tietoturvaa, verkkoja (5G –kehitys), avaimia avoimen datan hyödyntämiseksi jne. Lisäksi meillä on edelleen modernia kone- ja laiteteollisuutta, joka sitä voi testata ja soveltaa.  Tämä on sitäkin tärkeämpää, sillä kuluttajaorientoitunut palvelutoiminta ei ehkä sittenkään ole meidän pääjuttumme. Meillä ei toisin kuin ruotsalaisilla ja tanskalaisilla ole lähellekään saman mittaluokan kansainvälisiä kulutusbrändejä, eikä niitä näytä helposti syntyvän. Mutta me olemme insinöörikansaa. Markkinat ovat kuitenkin pienet ja resurssit niukat. Siispä on löydettävä kumppani? Mistä? Saksa on Suomen kannalta kiistatta tärkeä, sekä kulttuurisesti, poliittisesti että kaupallisesti. Erityisesti tulee nostaa esille...

Maahanmuuttajille tukea ja velvollisuuksia – ja ystävällisyyttä

Eurooppa – Suomi mukana – tarvitsee taloudellisen kasvunsa ja hyvinvointinsa säilyttämiseksi maahanmuuttajia. On kuitenkin selvää, että nykyisen kaltainen pakolaistulva Eurooppaan on saatava paremmin hallintaan. Tähän tarvitaan EU:n yhteistä tahtoa ja toimia – ulkopolitiikassa, pakolaisten vastaanottamisessa ja rekisteröinnissä jne., jotka julkilausumista huolimatta eivät tunnu edistyvän. Emmekö olleenkaan tunnusta tosiasioita oppiaksemme, että koko Eurooppaa kohtaavia tämän mittaluokan ongelmia ei voida ratkaista kansallisia rajamuureja rakentamalla – ei edes piikkilangoilla ”suojattuja”. Lintukotoja ei ole. Silti tuntuu, että Suomessakin ajatellaan edelleen, että voisimme jotenkin eristää itsemme ”kavalasta maailmasta” ja elää täällä muun maailman menosta ja muista ihmisistä välittämättä. On hämmästyttävää kuinka ikäviä ja suorastaan rasistisia sävyjä keskustelu on lisääntyvästi saanut meilläkin, koulutetun ja itseään sivistyneenä pitävän kansakunnan keskuudessa. Pakolaisia ja oleskeluluvan saaneita maahanmuuttajia on autettava integroitumaan yhteiskuntaamme mahdollisimman nopeasti. Tässä on syytä ottaa oppia maista, joissa on enemmän kokemusta maahanmuuttajista – Saksasta ja Ruotsista, myös näiden maiden virheistä. Mm. Saksassa käydään tästä hyvää keskustelua. Näissä keskusteluissa päällimmäisenä on integroituminen, jonka tukemisen tärkeyttä ei voi liikaa korostaa. Puheenvuoroissa on todettu usein Saksan olleen sodan jälkeisinä alkuvuosikymmeninä – kansallissosialismin traumaattisen historian jälkeen – ehkä liian salliva. ”Laissez-faire-Haltung” –  välinpitämättömyys – on ollut leimallista. Neuköllnin, Berliinin erään kulttuuritaustoiltaan kirjavimman kaupunginosan vastikään eläköitynyt pormestari, Heinz Buschkowsky kritisoi Saksan integraatiopolitiikkaa juuri tästä (Cicero 11/2015). Hän peräänkuuluttaa oikeutta ja järjestystä, maahanmuuttajien velvollisuutta integroitua yhteiskuntaan tuen vastineeksi: ”Sillä, joka ei osallistu pakolliselle kielikurssille tai integraatiokurssille, ei tule olla oikeutta yhteiskunnan tukeen”. Hän korostaa erityisesti oppivelvollisuuden vaatimusta: lapset on saatava kasvamaan länsimaisiin arvoihin ja oikeusvaltion takaamiin ihmisoikeuksiin päiväkodeissa ja kouluissa. Pormestari oli tiukoista järjestysvaatimuksistaan huolimatta erittäin suosittu alueellaan. Myös useimmat maahanmuuttajien ja maahanmuuttajataustaisten puheenvuorot tukevat oikeusvaltioperiaatteiden noudattamisvaatimuksen tärkeyttä. Äskettäisessä lehtikirjoituksessa (Die Zeit)...