Näin Eurooppa-päivänä on hyvä pysähtyä miettimään Euroopan yhdentymisen ideaa. Euroopan Unioni on edelleenkin modernin ajan onnistunein projekti, vaikkakin nyt ongelmissa.
Niin ekonomisti kuin olenkin, ja pidän taloudellista yhdentymistä tärkeänä vaurauden tuojana ja myös arvopohjan vahvistajana, on hyvä muistaa, että EU on nimenomaan arvoyhteisö. Seurasin äskettäin keskustelua, jossa muistutettiin, että eurooppalaiset tekivät sivistyksestään ensimmäisen ihmiskuntaa yhdistävän globaalin elämäntavan. Heidän arvoistaan, ihmisoikeuksista, kansalaisvapauksista tuli tavoitteina universaaleja, ihmisyyden mittapuita. Kiinan ikivanhassa kulttuurissa ja kielessä ei ollut sanaa ”ihmisoikeus” ennen kuin eurooppalaiset toivat käsitteen mukanaan 1800-luvun lopulla. Euroopan ihme oli sen kansojen kyky nousta henkisesti ja aineellisesti niitä vanhempien ja vauraampien kulttuurien rinnalle ja ohittaa ne. Eurooppa antoi ihmiskunnalle omantunnon. Minusta tämä on hyvä muistaa myös nykyisessä maailmantilanteessa. Meillä suomalaisilla on tähän läheinen tuntuma, sillä oikeusvaltioperiaate ja kansalaisvapaudet heikkenevät jo itärajamme takana.
On ilmeistä, että eurooppalaiset eivät voi puolustaa näitä arvoja yksittäisinä kansallisvaltioina todella globaalissa maailmassa, jonka ongelmat tuntuvat monimutkaistuvan. Ihmisoikeuksien loukkaukset, sananvapauden rajoittamiset, sodiksi yltyneet nationalistiset valtapyrkimykset uhkaavat miljoonien ihmisten perusarvoja ja aiheuttavat mittavia pakolaisaaltoja. Ongelmat eivät tunne kansallisvaltion rajoja.
Eurooppa- projekti rauhan, vaurauden, hyvinvoinnin ja turvallisuuden projektina on tietenkin edelleen ”tuotteena” kunnossa. Se tarvitsee kuitenkin markkinointia. EU pitää tuoda kansalaisille läheiseksi. Nyt ongelmana tuntuu olevan kansallisten poliitikkojen halu korostaa kotimaan merkitystä ja siten valtaansa, vaikka globaalissa ympäristössä useat keskeiset asiat eivät enää ole vain kansallisvaltion päätettävissä. Onko mairittelevampaa ylläpitää illuusiota olla ”suuri tekijä kotilahdella” kuin mennä mukaan vaikeammille vesille?
Tunnettu poliitikon hokema, että hän tietää kyllä mitä (eurooppalaisia) ratkaisuja pitäisi tehdä, mutta ei silloin tiedä miten voittaisi seuraavat vaalit, on mielestäni perinpohjin falski ja äänestäjiä aliarvioiva. Eikö kannattaisi selvittää ja argumentoida ratkaisut äänestäjille, kansalaisille, ja näin kasvattaa luottamusta ratkaisuihin. Kansalaisten luottamus EU:n toimielimiin jää vähäiseksi, jos niille siirretään tehtäviä ilman keskusteluja, ”takaoven kautta”. Keskustelemattomuus ja pintapuolisuus luovat jäsenmaiden sisäpolitiikkaan tyhjiön, jonka populistiset ja epädemokraattiset ääripuolueet täyttävät. Mikäli poliittinen eliitti haluaa palauttaa uskottavuutensa, sen on tuotava vaikeatkin asiat kansalaisten näkyville avoimesti argumentoiden.
On mielenkiintoista, miten voimakkaasti EU:n alkua suunniteltaessa puhuttiin nationalismin kitkemisestä ja kansalaisten Euroopan luomisesta. Toisen maailmansodan raunioissa tiedostettiin nationalismin vaarat. Perustajaisät varoittivat selkeästi ”nationalismin rutosta”, joka on kitkettävä pois ihmismielistä, niin että tunne ja järki ohjaavat kansalaiset identifioimaan itsensä eurooppalaisiksi ja kannattamaan ylikansallisia ratkaisuja yhteiseksi hyödyksi. Mainittakoon, että Paasikivikin oli sodan aikana pienen maan kohtalon hetkinä pohdiskellut hirveää valtioiden oman edun tavoittelua ja sen rajoittamisen tarpeellisuutta.
Nationalismin kitkeminen ei tietenkään tarkoita luopumista kansallisesta tai alueellisesta identiteetistä ja omaehtoisesta kulttuurista, vaan yhteisöllisyyden kehittymistä aidosti eurooppalaiseksi identiteetiksi, jonka suojissa voi olla samanaikaisesti suomalainen, pohjalainen, helsinkiläinen, … . Eurooppalainen identiteetti on moninaisuudessaan yhtenäinen.
Eurooppa voidaan todella yhdistää vain sen kansalaisten vapaasta tahdosta. Siksi pitää puhua arvoista ja identiteetistä.
Niille, jotka povaavat Euroopan kuoliniskua voi kuitenkin todeta Euroopan yhdentymisen perustajaisiin kuuluvaa (mm. Euroopan Kulttuurisäätiön, ECF, perustaja) Denis de Rougemontia (1906-1985) siteeraten: ”Euroopan häviön profeettojen ennustuksista huolimatta uskon kuulevani ihmiskunnan kuiskaavan Euroopan korvaan. Älä anna periksi! Sinun tulee elää! Minä tarvitsen Sinua! Nämä sanat ovat ennenkin pelastaneet sairaita kuolemasta.”